Näkemyksiä Ulkomailta

Taas mennään: Miksi Yhdysvallat aina sotii?

  • Taas mennään: Miksi Yhdysvallat aina sotii?

Vuonna 1961 Presidentti John F. Kennedy lupautui virkaanastujaispuheessaan puolustamaan demokraattisen ja vapaan maailman arvoja keinolla millä hyvänsä. Viisikymmentä vuotta myöhemmin uusi Yhdysvaltojen hallinto petti Kennedyn lupauksen. Vastoin Francis Fukuyaman ennustusta maailma syöksyi ilman unilateraalista johtajaa järjestyksestä kaaokseen. Täten muun maailman olisi korkea aika elvyttää poliittinen realismi ja hyväksyä kuinka Yhdysvaltojen ulkopoliittinen voima ei ole yhtä uhkaava kuin sen poissaolo.

Barack Obama perusti presidenttikautensa ulkopoliittisen linjan pehmeän diplomatian varaan. Rakentamalla koalitioita ympäri maailmaa, Presidentti Obama pyrkii pyyhkimään Yhdysvaltojen maailmanpoliisin maineen. Luomalla uuden ulkopoliittisen suuntauksen, Yhdysvaltojen strategia keskittyi entistä enemmän "avustamiseen" ja mielipiteiden antamiseen, eikä konkreettisiin tekoihin tai yksipuolisiin päätöksiin. Vaikka tämän kaltainen inspiroiva idealismi palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla, Yhdysvallat vieraannutti itsensä ja myös omat liittolaisensa tietämättömyyden usvaan. Tämä vaarallinen usva mahdollisti eri roistovaltioiden ja terroristijärjestöjen poliittisen sekä sotilaallisen nousun kansainvälisessä politiikassa. 

Samalla kun Yhdysvallat astui takaisin maailmanpoliisina, muut suurvallat (Venäjä & Kiina) ja terroristijärjestö ISIS saapuivat äänekkäästi areenalle. Luonnollisesti Barack Obaman piti hylätä oma poliittinen filosofia ja kääriä hihat maailman järjestyksen palauttamiseksi. Nykyään, ironisesti kyllä, Nobelin rauhanpalkinnon voittaja pitää Yhdysvallat mukana kuudessa sotilaallisessa operaatiossa. Kysymys kuuluukin, että miksi?

Vastaus on paradoksaalisesti erittäin yksinkertainen, mutta samalla uskomattoman monimutkainen: Yhdysvaltojen on pakko sotia. Vaikka vastaus kuulostaa pelkistetyltä, syvempi tarkastelu osoittaa kuinka valtiotieteen ja kansainvälisten suhteiden teoriat todistavat väitteen todeksi. 

Oli kyse sitten Thukydideksen, kardinaali Richelieun, Hobbesin ja Machiavellin historiallisesti merkittävistä ajatuksista tai vaihtoehtoisesti MorgenthaunWaltzinKissingerin tai Brzezinskin modernisoiduista teorioista, saavumme väistämättömästi sekä samaan päätelmään että lähtökohtaan:

kansainvälinen politiikka on anarkinen ja peliteoreettinen selviytymistaistelu.

Valtioiden selviytyminen perustuu omien etujen tavoitteluun termin varsinaisessa merkityksessä. Täten toisin kuin poliittinen idealismi, joka perustuu varsin naiviin instituutioiden väliseen yhteistyöhön, reaalipolitiikka tunnustaa maailman sellaisenaan kuin se on: anarkinen selviytymistaistelu, jossa omien intressien priorisointi nähdään ensisijaisena strategiana. 

Thukydideksen historiallinen teos "Peloponnesolaissota" vuodelta 431 eaa havainnollisti yllämainitun premissin ja samalla tarjoaa meille historian avulla vaihtoehtoisen selityksen mm. kysymykseen miksi suurvallat kuten esimerkiksi Yhdysvallat sotivat.

Melos-dialogi on osuva esimerkki poliittisen realismin ja idealismin välisestä konfliktista. Kyseinen keskustelu käydään Ateenan poliitikkojen ja Spartan siirtokunta Meloksen välillä Peloponnesolaissodan aikana. Ateenan intressi oli miehittää Melos-saari ennen Spartan armeijaa, mutta Meloslaiset toivoivat pysyvänsä neutraalina ja puolueettomana. Täten Meloksen kenraalit yllättyivät kuullessaan Ateenan antamat ehdot: Absoluuttinen antautuminen tai taistelu väistämättömään tuhoon asti. Meloslaiset viittasivat heidän oikeuteensa pysyä neutraalina (jus in bellum) ja täten Ateenan agressiivinen diplomatia oli heille ennenkuulumatonta. Ateenan kenraalit perustelivat ehtojansa sanomalla, että antamalla armoa ja oikeutta heikoimmille, Ateena näyttäisi myös heikolta vihollisten silmissä. Kaiken lisäksi Ateenan kenraalit argumentoivat kuinka heidän on valloitettava Melos ennen heidän vihollisiansa. Voimme siis päätellä kuinka Yhdysvaltojen ja suurvaltojen yleisesti on sodittava koska muut suurvallat sotivat ja pyrkivät myös laajentumaan. Jos Yhdysvallat ei pidä yllä kaoottisessa maailmassa järjestystä, kuka sitten pitää?

Jälkimmäinen avaa meille hieman Yhdysvaltojen ulkopoliittista ideologiaa. Jos Yhdysvallat ei ylläpidä ns. järjestystä maailmassa, jossa ei ole de facto maailman hallitusta, joko anarkia kehkeytyy tai kilpaileva supervalta pyrkii vakiinnuttamaan uuden poliittisen tasapainon. Tähän saakka Yhdysvallat on luonut järjestystä kaaoksen keskellä (ordo ab chao kuten myös dollarin setelissä sanotaan) länsimaisten arvojen kautta. Presidentti Obaman poliittinen idealismi pyrki kuitenkin vahvistamaan kansainvälistä yhteisöä YK:n kautta heikentämällä samalla Yhdysvaltojen asemaa. Tulokset puhukoon puolestaan. Kiina ja Venäjä ovat täyttäneet Yhdysvaltojen jättämän tyhjiön omilla geopoliittisilla intresseillä ja valtioista riippumattomat organisaatiot - kuten ISIS tai separatistit Ukrainassa - vetävät puoleensa enemmän kannattajia. Jos Obama olisi seurannut poliittisen realismin teesejä naiivin idealismin sijaan ja tehnyt konkreettisia päätöksiä lupausten sijaan, maailman poliittinen järjestys olisi tasapainossa.

Mikäli Melos-dialogi ei avaa Yhdysvaltojen ulkopoliittista pohjaa, ehkä ripaus yksinkertaista peliteoriaa selittää premissin paremmin. Koska kansainvälinen politiikka on anarkinen järjestelmä, epäsymmetrinen tieto muiden maiden intresseistä luo epäilyn ja epävarman ilmapiirin. Tästä johtuen valtioiden on tehtävä epäsymmetrisiä valintoja epätäydellisellä tiedolla. Klassinen "Vangin Dilemma" pätee anarkisessa järjestelmässä sillä jokainen valtio pyrkii maksimoimaan omat edut selvitymisen kautta. Ja koska globaalia hallitusta ei ole toistaiseksi etabloitu, ainoastaan vahvin ja vaikutusvaltaisin valtio kykenee asettamaan standardit muille valtioille. Tähän asti amerikkalainen arvo-malli on onnistunut luomaan vaurautta ja vapautta ympäri maailmaa lähinnä pakon kautta sillä vaihtoehdot Amerikkalaiselle länsimaiselle demokratialle ovat lähinnä masentavia. Enemmistö maailman väestöstä hyväksyy todennäköisesti Yhdysvaltojen hegemonian ennen Kiinan kommunismia, Venäjän diktatuuria tai Euroopan Unionin epäyhtenäisyyttä.

Maailmanjärjestys, jonka Yhdysvaltojen ulkopoliittinen mahti loi toisen maailmansodan jälkeen, perustui kunnioituksen tasapainoon. Niin liittolaiset kuin viholliset harkitsivat tarkkaan omia tekoja ja sanoja Yhdysvaltojen luomassa maailmajärjestyksessä. Presidentti Obaman aikakautena kaikki muuttui. Obaman ulkopoliittinen linja osoitti Yhdysvaltojen heikkoutta ja päämäärätiedotonta idealismia. Roisto ja terroristivaltioiden johtajat eivät kunnioita yhteisiä pelisääntöjä, jotka Yhdysvaltojen hegemonia asetti. Bashar al- Assad, Iran, Putin ja ISIS-terroristijärjestö ovat unohtaneet paikkansa, mutta samalla Obaman idealismi ei kykene palauttamaan järjestystä ennalleen. Jopa Mitt Romney ja Sarah Palin ennustivat Yhdysvaltojen voiman heikkenevän Obaman johtajuuden aikana. Heille naurettiin vuonna 2008. Ei enään.

Ehkä Obama kyllästyi muun maailman kiittämättömyyteen ja tarkoituksellisesti vetäytyi geopoliittisesti tärkeistä kohteista. Mutta tämä ei poista sitä faktaa, että Yhdysvallat on näennäisesti heikko vihollisten ja liittolaisten silmissä. Vaikka amerikkalainen ulkopoliittinen retoriikka on täynnä clicheitä ja vapauden puolesta taistelu kuulostaa meidän korviin typerältä, ehkä muu maailman ymmärtää Yhdysvaltojen sotilaallisen tärkeyden kun sitä ei ole. Pax-Americana ei ole missään tapauksessa täydellinen, mutta vaihtoehdot ovat todella pelottavia.

Oli Yhdysvaltojen sitten johtaja Barack Obama, JFK tai Donald Trump.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat